-mietteitä lappeen laitamilta-

lauantai 29. heinäkuuta 2017

ASENNE


Huomenta, pitkästä aikaa. Kesää on menty jo hyvän aikaa, eikä kauheasti ole tullut kirjoiteltua, heitetään kuulumiset ihan kärkeen. Mitä sitä on ylipäätään tehty.

Huhtikuun lopuilla oli isoin projekti muuttaa uuteen kämppään, pois opiskelija-asunnosta Tikkurilan sydämeen. Sitä tavaran määrää, onneksi oli kaverit apuna. Kolmisen päivää siinä alusta loppuun meni, mutta lopputulos on kyllä mieleinen. Samoihin aikoihin loppui ensimmäinen puolikas liiketalouden opinnoista. Ideana oli tehdä töitä, töitä, ja lisää töitä, saada säästöjä lisää kerrytettyä, kunhan ulkomaanreissu on ensiksi heitetty.

Kuutisen viikkoa reissun jälkeen jatkoin vielä ständihommia, mutta veri alkoi vetämään kotiin. Kuulostaa hullulta, että joku haluaisi vapaaehtoisesti takaisin puhelinmyyntiin, mutta siihen päätökseen lopulta päädyin. Nyt pari viikkoa takana, enkä kadu yhtään. Tuntuu hyvältä tehdä taas sitä, mitä rakastaa. Alkuvaikeuksien jälkeen tietää, että teki oikean päätöksen. Yksinkertaisuudessaan halu olla paras siinä, mitä tekee, on suuri voima joka ajaa päivittäin eteenpäin.

Siitä aasinsiltana se, että yksi parhaista ystävistäni ylennettiin kesän lopulla firman sisällä ylöspäin. En muista, milloin olisin viimeeksi ollut jonkun muun puolesta niin ylpeä ja onnellinen, mutta sillä hetkellä olin, ja olen edelleen. On mahtavaa nähdä, kun kova työ ja päättäväisyys tuottaa tulosta. Jos tätä luet, vielä kerran onnea, olet sen ansainnut.

Mutta asia mistä haluan tänään puhua, on asenne. Aina sitä muistuu mieleen vain uudestaan ja uudestaan se, missä on ero onnistumisen ja epäonnistumisen välillä - asenteessa. Loppupeleissä se, mitä arvosanoja koulussa saat, kuinka pitkälle olet valmis menemään, ja kuinka kehität itseäsi, on vain ja ainoastaan korvien välissä. Toki voidaan sanoa että joku on lahjakas, ja on "syntynyt" johonkin, on totta vain teoriassa.

Elämme maassa, jossa KAIKILLA on yhdenvertainen mahdollisuus menestyä. Kaikilla on oikeus ilmaiseen koulutukseen, eikä raha ratkaise sitä, mihin päädyt. Se tässä on niin hienoa. Miksemme siis ottaisi siitä kaikkea irti. Toki meillä kaikilla on eri arvot ja tavoitteet.

Joku haluaa lukea itsensä lääkäriksi, toinen haluaa kropan kuin veistoksella. Vaikka ihmisinä he ovatkin yleensä aivan erilaisia, loppupeleissä ajatusmaailma on tismalleen sama. Kun ihminen päättää jotakin, hän yleensä saavuttaa sen. Oli se sitten vuodessa, kahdessa, tai kymmenessä.

Ihailtavaa tässä esimerkissä on se ajatusmalli päättää  jotakin, ja kynsin hampain pitää siitä kiinni. Matka on usein kivinen, siinä on mutkia, ja vastoinkäymisiä. Siksi on väärin katsoa ulkoapäin ihmistä, joka on tietyssä pisteessä, selitellen, että hän on vain lahjakas tai omaa hyvät geenit.

Näin se ei ole. Meissä kaikissa on valtavasti potentiaalia, ja meidän tehtävämme on ottaa se käyttöön. JOKAINEN on hyvä, ellei erinomainen jossakin, miksi jättäisimme sen hyödyntämättä? Aivan sama oletko hyvä lakaisemaan lattioita, laittamaan ruokaa, laskemaan potenssilaskuja - sillä ei ole väliä. Ota siitä ilo irti. Ei ole montaa palkitsevampaa tunnetta kuin olla jossakin todella hyvä. Se kantaa pitkälle.

Pysähdy hetkeksi, ja mieti elämässäsi olevia ihmisiä. Kuka on se henkilö, ketä katsot ylöspäin, ja pidät menestyneenä? Se voi olla vaikka oma isäsi, joka on mahdollistanut sinulle hyvän lapsuuden. Ehkä se on ala-asteen opettaja, joka uskoi sinuun, kun kukaan muu ei uskonut. Poliitikko, joka sanoo asioita, joita kukaan muu ei uskalla. Ystävä, joka pitää aina puoliasi, ja uskoo sinuun. Nyt mieti, miksi häntä ihannoit? Aivan. Siksi, että hän on paras juuri siinä, mitä hän tekee.

Mikä estää sinua, minua, tai ketään olemasta paras siinä, mitä haluamme olla. Ne päivittäiset valinnat, motivaatio ja asenne, se nälkä joka saa menemään läpi kiven ja kannon tullakseen parhaaksi.
Itse ainakin haluan olla paras mahdollinen versio itsestäni, ja mielestäni meidän kaikkien pitäisi.
Olen nyt 20, enkä halua 20 vuoden päästä katsoa itseäni peiliin ja sanoa, että OLISI pitänyt yrittää kovemmin, olisi pitänyt avata suuni, olisi pitänyt sitä ja tätä. Ei, haluan onnistua, ja sanoa, että tein tämän itse, omalla tavallani. Ei ole sattumaa, että me olemme täällä, elämässä tätä elämää, joten otetaan siitä kaikki irti.

Hyvää sunnuntaipäivää kaikille!

tiistai 11. huhtikuuta 2017

KASVAMINEN



Pidän itseäni melko itsevarmana ihmisenä. Tunnistan vahvuuteni ja heikkouteni, ja pyrin elämään niiden kanssa, samalla toki myös itseäni kehittäen. Koskaan ei voi kuitenkaan olla täysin valmis. Olemme kaikki omalla tavallamme aihioita, enemmän tai vähemmän. Oli kyse sitten ulkonäöstä, taidoista, tiedosta, tai yleisestä asemasta yhteiskunnassa. 

2013, ennen vaihtovuotta
Asia ei kuitenkaan ole aina ollut näin. Muistan, miten ala-asteikäisenä olin hyvin epävarma siitä, että mikä tai kuka ylipäätään olen, ja mitä haluan olla. En tiedä, olenko tätä aiemmin maininnut, mutta olin pienempänä koulukiusattu, nimenomaan ala-asteella. Ja ei, en hae tällä myötätuntoa tai muutakaan hössötystä, sillä se on osasyy siihen, missä ja mitä olen nyt. Osalle kiusaaminen on kamala, traumaattinen kokemus, josta jää ikuiset arvet, mutta itselleni se ei sitä aivan ollut. 

Olen aina vängännyt vastaan, oli kyse sitten nukkumaanmenoajasta, karkkipäivästä, tai mistä tahansa. Samaa se oli myös silloin, kun minua kiusattiin. Laitoin parhaani mukaan kampoihin, ja se loppui melko nopeasti. Siitä se itsevarmuuden siemen mitä luultavimmin alkoi kasvamaan vähä vähältä. Tiesin jo silloin, että mitään pahaa ei tapahdu, vaan aina koittaa uusi, parempi huominen - vaikka kuinka kamala päivä olisi ollut takana.

Hyvät ystävät, urheilu ja tervejärkinen perhe olivat kaikki tärkeitä palasia jo tässä vaiheessa, ja ovat edelleen. Yksin tässä maailmassa ei pärjää, olit sitten kuka tahansa.

Vielä tämänkin jälkeen, yläasteen tienoilla olin kuitenkin vielä aivan hukassa. En osannut sanoa, miksi haluan isona, millaiset arvot minulla oli, ja missä näkisin itseni vaikka viiden vuoden päästä. Parasta oli urheilu sen kaikissa eri muodoissa, kavereiden kanssa hengailu ja tytöille tekstailu ja pieni, ujo sosiaalinen kanssakäyminen.

Yhden asian jo tässä kohtaa tiesin - haluan edelleen päästä vaihto-oppilaaksi Kanadaan, tai USA:han. Se oli haave, jonka halusin päästä toteuttamaan ennemmin tai myöhemmin. Muusta en oikein vielä tiennyt.

Pikakelaus yläasteen loppuun, rippikouluun ja mopoikään. Viihdyin parhaiten kavereiden seurassa, ja kotona kävin suurin piirtein kääntymässä - syömässä ja nukkumassa. Kavereita oli niin lapsuudesta, yläasteelta, rippikoulusta ja koripallosta. Tuntui, ettei kellossa ole tarpeeksi tunteja kaikkien kavereiden näkemiseen. Uskoin itseeni tässä kohtaa valtavasti, mutten oikein osannut kohdistaa sitä mihinkään järkevään. Näinä vuosina haaveilin myös urheilutoimittajan urasta, ja aloin kirjoitella urheiluaiheisia juttuja ja vedonlyöntivihjeitä ihka ensimmäiseen blogiini.

Seuraavaksi edessä oli lukio, ja kaikki muuttui. Ala- ja yläasteella olin aina ollut hyvä koulussa, ja pienelläkin lukemisella sain lähes aineesta kuin aineesta kiitettäviä. Lukio oli kuitenkin aivan eri maailma. Tajusin, ettei täällä pelkkä läpsyttely riitä, vaan olisi oikeasti panostettava, että pääsisi edes lähelle niitä numeroita, joita on tottunut saamaan. Isosiskon käydessä samaa koulua, vanhempien oli helppo vertailla numeroitani niihin, joita Isa oli saanut. Kun tulos ei ollutkaan ihan yhtä tasaista, turhauduin. Koin riittämättömyyden tunnetta, eikä koulu enää maistunut oikein miltään. Numerot olivat mitä olivat, mitä tahansa hylätyn ja kahdeksikon väliltä. Mielessä pyöri lähinnä vaihtoon lähteminen, ja päätin heti samana syksynä hakea Rotaryn kautta.

Tiesin, että Rotary valitsee yleensä yhden tai maksimissaan kaksi oppilasta, joita tulevalle vuodelle suostuu sponsoroimaan. En oikein jaksanut uskoa, että näissä vaaleissa mitään riemuvoittoa tulee tapahtumaan. Mutta pessimisti ei pety, ja hakupaperit olivat kuitenkin isommille herroille lähetetty.

Pari kuukautta kului, ja sain kutsun haastatteluun. Saavuin paikalle, ja meitä oli yhteensä neljä lukiolaista, kenen välillä valinta tultaisiin tekemään. Tajusin saman tien, että mitään rahkeita ei tule olemaan. Kaikki muut olivat luokkansa priimuksia, ja tiesin, että tämä on sama kuin lähtisi mopolla moottoritielle.

Olin kolmantena haastatteluvuorossa, ja tiesin, että on turha lähteä kertomaan saavutuksiaan, sillä niitä ei tässä kohtaa edes ole. Sanoin haastattelijalle suoraan, että ainoa syy, miksi haluan lähteä vaihtoon on se, että tämä on ollut ainoa haaveeni kahdeksanvuotiaasta pojanklopista asti. Ja ei, en ole paras mahdollinen kandidaatti, en paras oppilas, enkä myöskään parasluonteisin ihminen tästä joukosta. Turhaudun helposti, ja olen vielä nuori. Mutta en haaveile mistään muusta kuin tästä, ja haluan itsenäistyä ja kasvaa. 

Melko mitäänsanomattomilla fiiliksillä lähdin kotia kohti, ja tiesin, että on turha elätellä toivoa vaihtovuodesta, vaan löytää ne virikkeet täältä käsin.

Viikkoa myöhemmin, sain kuitenkin puhelinsoiton, jossa kerrottiin että minut on valittu. En pysty edes sanoin kuvailla sitä tunnetta, joka tuolla hetkellä vallitsi pääni sisällä. Tunsin saavuttaneeni jo nyt jotakin, johon monella ei tule ikinä olemaan pienintäkään mahdollisuutta. Ja sillä hetkellä, jotakin muuttui. Tunsin olevani elossa, ja muistin, miten parempi huominen aina koittaa.

Vaihtovuodesta kirjotin koko vuoden verran blogia, enkä sitä tähän halua erikseen purkaa, sillä jutusta tulisi aivan liian pitkä. Mutta lyhyesti, sain juuri sen minkä halusinkin - haaveen toteutettua. Jouduin mukavuusalueen ulkopuolelle, ja opin käsittelemään vastoinkäymisiä ja onnen tunteita paljon paremmin. Sain myös arvokasta aikaa itseni ja omien ajatusteni kanssa, ja vuoden päätyttyä osasin arvostaa perhettä, ystäviä ja suomalaista elämää aivan eri tavalla kuin ennen.

Vaihtovuoden jälkeen puhkuin energiaa, ja mietin kuumeisesti, mihin saisin sen kanavoitua. Uskoin itseeni, ja halusin näyttää muille, mihin oikein pystyn. Sen jälkeen, kuin taikaiskusta, elämän pienet palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Arvosanat paranivat, tulin paremmin toimeen vanhempieni kanssa, osasin hallita tunteita paremmin, ja kaikki tuntui mielekkäältä. Pian tämän jälkeen sain oudon sattuman kautta myyntialan töitä, löysin nykyisen tyttöystäväni ja tajusin olevani aidosti onnellinen. Ja kaikki tapahtui niin yhtäkkiä, että sitä on vaikea vieläkään oikein käsittää.

Olin aikaisemmin pitänyt vastaanvänkäämistä suurena heikkoutena, mutta myyntityössä se johti nopeaan kehitykseen ja olin nopeasti yksi toimiston, ja jopa koko Suomen parhaita myyjiä. Olin vihdoin saanut jotain konkreettista näyttöä siitä, että minulla on merkitystä, ja voin vaikuttaa asioihin. 

Samalle tielle olen jäänyt, tehden edelleen myyntitöitä - tosin kasvotusten puhelinmyynnin sijasta. Luonnollinen jatkumo sille oli saman alan opiskelu, ja kolmen vuoden kuluttua valmistun tradenomiksi.

Lyhyesti, ole kiitollinen kaikesta siitä, mitä elämä eteen tarjoaa. Kaikella on oma tarkoituksensa, vaikka se ei tapahtumahetkellä siltä tuntuisi. Sattuma muokkaa meistä ihmisiä, joita lopulta olemme. Ammenna energiaa vastoinkäymisistä, ja nauti elämän pienistä iloista. Arvosta itseäsi ja lähimmäisiäsi - et olisi tässä ilman heitä.

Kaiken oppii parhaiten kuuntelemalla ja keskustelemalla. Omassakin elämässäni on niin monta ihmistä, joita haluaisin erikseen kiittää kaikesta siitä, mitä he ovat eteeni tehneet vuosien saatossa. Vanhemmat ja hostvanhemmat, maailman paras sisko, sukulaiset, lapsuudenkaverit, opettajat, valmentajat, koulukaverit, ja viimeisinä muttei vähäisimpänä - Lappeenrannan toimiston työkaverit ja esimiehet. 

Kaikki ovat ihmisinä niin kovin erilaisia, mutta silti antaneet ajatuksia ja arvoja, joita en ikimaailmassa olisi pienessä päässäni saanut mieleen. TE olette se syy, miksi olen onnellinen tässä ja nyt. Iso ja nöyrä kiitos siitä.

Ja ei, en ole valmis, olen ainoastaan onnellinen. Tiedän mitä haluan, ja miten sen saavuttaa - ja mikä tärkeintä, uskon itseeni. Usko sinäkin.



Atte


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017


Terve taas, tällä kertaa tälläisen ikuisuuskysymyksen parassa. Kaikkia meitä kiinnostaa raha, enemmän tai vähemmän. Toisille se tuntuu olevan kaikki kaikessa, kun taas osalle se on vain välttämätön paha jota joutuu silloin tällöin käyttämään. Kumpi on oikein, kumpi väärin?

Nykyään lähes kaikkeen tarvitsee rahaa, oli kyse sitten asumisesta, matkustamisesta, tai vapaa-ajan vietosta. Välillä tuntuu, ettei maailmassa ole mitään muuta. Mutta onko asia sitten oikeasti näin? Luin tässä taannoin entisen työkaverini lainaaman kirjan, Parempi ote omaan talouteen, ja voin kertoa, että yhden käden sormet eivät riittäneet laskemaan, kuinka monta virhettä olen elämäni aikana rahan suhteen tehnyt. 

Yksi mielenkiintoinen kysymys koski kenkiä. Jos kysyttäisiin, että onko 100 euron kenkäpari halvempi kuin 40 euron kenkäpari, olisi hölmö vastatessaan kalliimman parin olevan halvempi. Mutta kun asiaa hieman tarkemmin miettii, tajuaa olevansa täysin väärässä.

En edes halua laskea sitä kesäkenkien määrää, jotka olen tassutellut puhki menneiden kesien aikana. Yleensä, kenkäpari maksoi 30-40 euroa, ja ne kestivät maksimissaan 3 kuukautta ennen roskikseen päätymistä. Pahimmillaan kesän aikana kului kolmet samanlaiset kengät puhki, jolloin 3 kuukauden käyttö maksoi yli 120 euroa. Järjetöntä. Jos läpi vuoden jatkaisi samalla taktiikalla, menisi kenkiin 480 euroa vuodessa. Kolikon kääntöpuolella ovat ostohinnaltaan kalliimmat, 100 euron nahkaiset vagabondin kävelykengät, jotka ostin vuonna 2012. Siihen päälle 30 eurolla kengänhoitotarvikkeita, jolloin kokonaissijoitus oli siis 130 euroa. Viiden vuoden käyttö tuli siis maksamaan _yhteensä_ 130 euroa, jolloin vuosihinnaksi muodostuu 26 euroa kuukaudessa. En tiedä lukijasta, mutta itseni tämä yllätti kyllä aivan housut kintuissa.

Toinen tärkeä pointti oli elektroniikan hankkimisesta, ja tästä taas omakohtainen esimerkki. Ostin toissavuonna iphone 6 plussan isolla muistilla, ja internetin ihmeellisen maailman mukaan sen listahinta oli karkeasti tuhat euroa. Kännykästä. En tietenkään ollut valmis maksamaan niin paljoa, joten etsin hopeisesta omenasta käytettyjen palstalta sopivaa vaihtoehtoa. Löysin kuin löysinkin 3kk vanhan, Soneralta ostetun puhelimen, jossa oli vielä 9kk takuuta jäljellä, suorakuoret, alkuperäinen pakkaus tarvikkeineen, ja vielä kirsikkana kakun päällä, toiset kuulokkeet. Ja tämä koko komeus jäi maksamaan 600 euroa, eli säästin 40 prosenttia ainoastaan sillä, että ostin tuotteen käytettynä. Tärkeä juttu, uusi on käytettyä sillä sekunnilla, kun se paketista avataan. Pieni, mutta samalla niin suuri asia.

Mutta itse asiaan palatakseni, pidän itseäni melko materialistisena ihmisenä. Pidän siisteistä vaatteista, applen valikoima on melko lailla koluttu läpi viime vuosina, ja on niitä mielenvikaisiakin ostoksia tullut tilipäivän jälkeen tehtyä, kuten pelikone. Tästä huolimatta, parin viime vuoden aikana on kuitenkin oppinut paljon uutta, ja alkaa pikkuhiljaa muodostua siitä, mikä on tarpeeksi, ja mikä on turhaa.

Näkökantani on se, että riittävä varallisuus mahdollistaa tulevaisuudessa taloudellisen vapauden, jota kautta pääsee elämään juuri sellaista elämää kuin itse haluaa. Aika on kuitenkin rajallista, ja siitä olisi hienoa ottaa kaikki ilo irti, etenkin kun elämänkaarensa Bäst Före-päiväys uhkaavasti lähestyy. Ihannetilanne olisi selviytyä opinnoista velattomana, jolloin opiskeluaikana sijoitettu ja tienattu pääoma olisi valmiina, kun ensiasunnon oston hetki koittaa.

Pidemmällä aikavälillä olisi parasta nostaa passiivisten tulonlähteiden osuus sille tasolle, että voisit itse päättää sen, miten, milloin, ja kuinka paljon töitä tulet tekemään. Mikään ei kuitenkaan tule yön yli, vaan pitkäjänteinen suunnittelu mahdollistaa sen, että tähän pisteeseen joskus pääsisi. Elämme kuitenkin Suomessa, jossa nälkäinen verokarhu ottaa eniten niiltä, jotka eniten tienaavat. On siis kaksi vaihtoehtoa:

A) Tienata juuri sen verran, mitä oma elintaso vaatii.
B) Tienata moninkerroin se, mitä oma elintaso vaatii.

Molemmissa haetaan samaa, vapautta elää elämäänsä niinkuin itse haluaa, ennemmin tai myöhemmin. Ollaan kuitenkin hetki rehellisiä itsellemme, elämässä on paljon, paljon muutakin kuin työnteko ja palkkapäivä, ja se tuntuu monella helposti unohtuvan, ja nostan itsekin käden pystyyn virheen merkiksi.

On asioita, jotka ovat tarpeellisia, mutta myös asioita, jotka ovat kivoja. Olemme vain ihmisiä, ja usein päädymme asioihin, jotka ovat kivoja. Yli varojensa on nykypäivänä helpompaa elää kuin koskaan, ja materia on surkea menestyksen mittari. Naapurin uudenkarhean mersun omistaa mitä luultavimmin (ainakin toistaiseksi) jokin rahoituslaitos. Oli se sitten vanhaherra Santander, tai kuka tahansa. Illuusio on helppo luoda, mutta usein sen takana on paljon, paljon ikäviä asioita. Turha kuluttaminen vie meitä vain syvemmälle siihen kuoppaan, jota ostoskassit kädessä kaivamme. Herää vain yksi kysymys - miksi?

Jos jollakin tapaa haluaisin sanomani vetää yhteen, niin raha on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tietenkin sitä aina tulee tarvitsemaan, mutta jokaisen tulee itse miettiä, mitä elämältään haluaa - niin nyt, kuin tulevaisuudessakin.

Toivottavasti tämä jonkinlaisia ajatuksia herätti!

Atte

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

TASAPAINO


Morjensta, termos, pitkästä, pitkästä aikaan.

Melko ristiriitaiset tunteet vierii mieleen, kun lukee tätä edeltävää postausta - niin paljon on lyhyessä ajassa muuttunut. Asunto, koulu, kaupunki, arki. Vihdoin on sellainen olo, että elämä on tasapainossa, ja olen onnellinen tässä ja nyt.

Kotikaupungiksi valikoitui siis Vantaa, jossa nyt melkein pari kuukautta on pidetty päämajaa. Koulu alkoi tammikuun alussa Laureassa, josta löytyi kuin löytyikin mahtava nippu kavereita, ja ennen kaikkea, uusia, loistavia ystäviä. Kaikki tuntuu rullaavan omalla painollaan eteenpäin.

On helpottavaa tietää, ettei enää pyöri porukoiden jaloissa, vaan saa itse elää omilla ehdoillaan. 20 vuotta on kuitenkin pitkä aika huolehtia ja katsoa perään, mutta nyt kotipesässä on enää se karvaisin sisarus, jolle puruluut ja pitkät lenkit ovat se tärkein juttu.

Haluan pyyteettömästi kiittää vanhempiani kaikesta siitä, mitä he ovat elämäni alkutaipaleen ajalla minulle antaneet. Ne arvot, ohjenuorat, käytöstavat, elämän ideologiat - kaikki asioita, joita ei joka kodista tarjolla ole. Kiitos.

Lopputalvi on sujunut oikein mallikkaasti - koulunkäynti oikeasti maistuu, ja asioita opetellaan käytännössä, sen sijaan, että kaikki päntättäisiin kirjoista. Tunnen olevani oikeassa paikassa, oikeiden ihmisten ympäröiminä. Tästä on hyvä jatkaa.

Ja mitä stressiin tulee, on vaikea edes uskoa, kuinka syvissä vesissä alkusyksystä tulikaan kahlattua. Niin se vaan kliseisesti menee, että arjesta löytyvät ne tärkeimmät elämän peruspilarit - rytmit, aikataulut, suunnitelmat. Kaikki tuntuu olevan sopivassa balanssissa.

Jottei nyt pelkkä arki pyörisi kuvioissa, enemmän tai vähemmän hetken mielijohteesta varattiin paremman puoliskon kanssa lomareissu Miami Beachille toukokuulle. Pieni irtautuminen arjesta kaiken hulinan keskeltä pois ei voi tehdä kuin hyvää pienelle ihmismielelle.

Tämän lisäksi kuvioissa on pyörinyt Tikkurilan lähiöunelmat - neljästä asunnosta varauspyynnöt jätetty, ja mieleinen on vihdoin löytynyt. Jos kaikki menee kuin Strömsössä, on muutto Tikkurilan keskustaan edessä huhti/toukokuun vaihteessa.

Olihan tämä nyt melkoista siirapin tiristämistä kappaleesta toiseen, mutta toivottavasti tämän pienen ihmismielen sielunmaisemat sain väritettyä tähän melko lyhkäiseen tekstinpätkään. Kaikki on hyvin, ja on hienoa tiedostaa se. Loppuun vielä se, että ihminen voi lähteä Lappeenrannasta, mutta Lappeenranta ei ihmisestä.

Ciao!

Atte

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

UPSIDE DOWN


Terve terve.

Olen blogin osalta viettänyt aika lailla hiljaiseloa, ja siihen useampikin syy löytyy. Kuluneet kuukaudet ovat olleet omalta osaltani melko raskaita. Koen kuitenkin asialliseksi keventää sydäntäni kirjoittamisen voimin.

Olen aina ollut luonteeltani hirmu vilkas - aina pitää olla menossa paikasta toiseen, kellon ympäri. Pelkkä paikallaanolo ja toimettomuus vaan tuntuu kovin vieraalta. Syksy toi kuitenkin muutoksen tähänkin. Ensimmäistä kertaa se perinteinen arkirutiini rikkoutui, kun kouluvuosi ei normaalisti alkanutkaan elokuussa. Sen sijaan oli määrä olla syksy töissä, samalla odotellen syksyn uutta yhteishakua. Oman huolimattomuuden vuoksi työnteko sai kuitenkin yllätyspäätöksen etuajassa elokuun alussa. Se oli kova paikka, ja on edelleen.

Työviikkojen tilalla oli nyt vain aikaa, aikaa, ja aivan oikein, lisää aikaa. Joku voisi nähdä tilanteen lomailuna, mutta siltä se ei missään kohdin tuntunut. Kun elämässä jokin menee pieleen, ihmisellä on tapana murehtia siitä. Ja vaikka kuinka tekee itselleen mieleisiä asioita, jäljelle jää edelleen tyhjiö. Tunteja, minuutteja, sekunteja - etkä tiedä mitä niillä tehdä.

Mutta kyllähän hyvään soppaan useampi lusikka mahtuu, eikö vaan! Tämän lisäksi vuosi sitten ilmennyttä refluksitautia koitetaan tutkia tarkemmin. On epäilty helikobakteeria, keliakiaa, laktoosi-intoleranssia, astmaa. You name it. Rakkaalla lapsella on ilmeisesti monta nimeä. Itseni itselleni suomin valtuuksin kuitenkin diagnosoin kaiken johtuvan stressistä.

Sitä murehtii tulevia pääsykokeita, sitä murehtii muuttoa uudelle paikkakunnalle, tutkimustuloksia, työnhakua, kaikkea. Matkustaminen, paikallaanolo, aamupalan nauttiminen - kaikki tuntuu hankalalta.

Ja tässä onkin se, missä itsetutkiskelua eniten tarvitsee. Stressiä on niin vaikea ymmärtää, saati sitten selättää. Olen itse aiheuttanut itselleni harmaita hiuksia kantamalla huolta huomisesta ja murehtimalla asioita etukäteen. Entä sitten, jos en vielä ole koulussa? Entä sitten, jos en olekaan töissä? Olen vain kiusannut itseäni ajatuksella siitä, että minussa on jotakin vikaa. Ei ole, olen vain ihminen. Aivan kuten sinäkin siellä ruudun toisella puolen.

Joskus liika on vain liikaa. Syksy on tuonut niin paljon muutoksia ihmisen elämään, että yksinkertaisesti palaa loppuun. Se nöyristää, ja saa näkemään asiat uudessa valossa. Elämä on aivan liian lyhyt murehtimiseen. Vaikka sairastaa, vaikka jää ilman opiskelupaikkaa, vaikka stressaa - niin silti. Alamäen jälkeen tulee kuitenkin aina ylämäki - niitä on kuitenkin maailmassa yhtä paljon. Niinhän?

Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä ja katsoa syvälle peiliin. Miksi olen itselleni näin ankara? Miksi kiusaan itseäni? Ihmismieli on kiero. Nyt on hyvä aika opetella käsittelemään tunteitaan paremmin niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Pessimistin lasi on aina puolityhjä.

On raskasta kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, mutta mielestäni se on vain ja ainoastaan oikein. Kiitos jos jaksoit lukea kaiken loppuun asti, tämä on minulle iso juttu.

Ciao.






tiistai 28. kesäkuuta 2016

LAISKUUS

Terveterve! Nyt kun pingviinilakki on painettu päähän, juhannukset vietelty alta pois, ja muutenkin suomen vähäluminen kesä on saatu käyntiin, on hyvä hetki istahtaa alas ja miettiä, missä sitä mennään.

Asia mistä tänään puhun, on sellainen, mihin monen on varmasti helppo samaistua. Se on pahe, joka meillä kaikilla on, toisilla enemmän, toisilla vähemmän - nimittäin laiskuus.

Tiedät varmasti sen tunteen, kun tulet töistä, koulusta, tai reissusta kotiin, ja rojahdat sohvannurkkaan. Paikka, josta ei hevillä tee mieli edes nousta. Varsinkin kun aamupäivän aikana pirteänä miettii, mitä kaikkea pitäisi tehdä, mutta kuitenkin illalla havahtuu siihen, että puolet asioista jäi tekemättä. Ja varsinkin näin kesällä, tuntuu juuri tältä. 

Ei tilanne ole millään tasolla toivoton - kelit sallii, töitä riittää ja ympärillä on hyviä ihmisiä. Silti, illalla nukkumaan käydessä miettii, että olisi pitänyt vääntää se viimeinen koulutehtävä, siivota huone, tai vetäistä kamppeet niskaan ja käydä reenaamassa. Ja harvoin sille mitään järkevää selitystä löytää, usein sitä vaan  ei yksinkertaisesti löydä sitä intoa tehdä kaikkea.

Hauskinta tässä on se, että ihmiset, jotka nämä aktiviteetit päivästä, viikosta, ja vuodesta toiseen jaksavat, eivät edes ehdi ajatella koko asiaa. Päivä on soljuva jatkumo, ja asiat tehdään sen suuremmin niitä miettimättä - alta pois. Ja niinhän se on. Aivan turhaan käytämme puolet ajasta jahkailuun ja miettimiseen, kun samassa ajassa voi ne hoidettavat asiat hoitaa alta pois. Ongelma ei suinkaan ole siinä, että olemme laiskoja, vain siinä, että uskottelemme olevamme laiskoja. Oli kyse sitten mistä tahansa.

Se tunne, jonka asioiden saavuttamisesta ja hoitamisesta saa, ei tule itsestään. Se tulee vain ja ainoastaan tekemällä. Täten se ajan myötä automatisoituu, eikä sitä tarvitse turhaan miettiä, aivan kuten käveleminen tai hengittäminen. Jos vaikka muistelee ensimmäistä ajotuntia - jatkuvaa räpellystä ja vilkuilua sivupeileistä ohi vilahtaviin liikennemerkkeihin, ja tunne siitä, ettei kaksi kättä ja jalkaa riitä mihinkään. Nyt kun autolla ajaa, ei sitä edes sen koommin ajattele.

Ja ei, tämän ei ole tarkoitus olla mikään tuomitseva, pakottava, tai sormia osoittava teksti. Tämä on vain asia sellaisena, kuin sen itse koen. Ja tuntuu järkevältä kirjoittaa siitä, sillä tiedän, etten ole yksin tämän fiiliksen kanssa! 

Hellurei ja hellät tunteet!

Atte

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

APRIL



No morjes morjes! Siitä onkin jo aikaa, kun viimeeksi kynää ollaan painettu paperiin. Viimeinen kuukausi ollaankin oltu lähinnä toimiston mustekynä kädessä. On muuten helvetin terapeuttista napsutella sitä kuulakärkikynän nappulaa päivästä toiseen! Klik klik!

Tätä ennen oli ne kaikkien lempparikarkelot, ylioppilaskirjoitukset. Itselle kokemus oli vähintäänkin hirveä. Ei niinkään kokeiden, vaan aamuisen olotilan vuoksi. Sain viikko takaperin kuulla, että kärsin refluksihäiriöstä. Sen suuremmin hienoja lääketieteellisiä termejä käyttämättä, avataan hieman.

Kuvittele olotila pitkäksi venähtäneen baari-illan jälkeen (darra), ja poista yhtälöstä tyhjä pankkitili ja päänsärky. Tämä. Jokaikinen aamu, viimeisen puolen vuoden ajan, olen joutunut oksentamaan ennen kouluun, töihin tai reissuun lähtöä. Kuulostaa kliseiseltä, mutta kaikkeen tottuu, ja mikä ei tapa, vahvistaa.

Noh, tämä mitä luultavimmin sinetöi sen, ettei kesällä armeijan harmaisiin olla astumassa. Totta puhuen, se ei edes haittaa, kunhan tästä pääsee jossakin vaiheessa eroon. Kuten DNA:n mainos sen hyvin joskus tiivisti - Elämä on. Ja sitä se on tosiaan.

Muuten tilanne on likimain hyvä - koulu käytynä, töitä riittää, aurinkokin paistaa. Mitäpä sitä siis pienistä, kyllä elämä aina lopulta voittaa. Punaista lankaa on ehkä vielä vaikea löytää, mutta katsotaan, kyllä se täällä jossakin rivien välissä on.

Kulunut kevät on ollut opettavainen. Osaa asettaa asioita perspektiiviin, ja tyytyä siihen, mitä on. Mietitäänpä: maailmassa on noin 7 miljardia ihmistä, pohjoismaissa noin 30 miljoonaa. Todennäköisyys sille, että syntyy Pohjoismaihin, on ainoastaan 0,4 prosenttia. Jos tähdet olisivat olleet hieman eri asennossa, voisin tälläkin hetkellä olla poimimassa banaaneita jossakin sademetsän siimeksessä. Aivan kuten sinäkin. Siellä ei älypuhelimen kirkkaasta näytöstä lörpöteltäisi blogitekstiä muun maailman ihmeteltäväksi. 

Joten pysähdy hetkeksi-hymyile. Sinä olet onnekas. Niin kuin minäkin. Nautitaan siitä mitä meillä on, oli elämäntilanne sitten mikä tahansa.

Huomenna on maanantai, hienoa!

Atte


Sisällön tarjoaa Blogger.